|
Albert SAMAIN (1858-1900)
Kun olen jaloissasi...
Kun olen jalkojesi juuressa, kuin palvoja temppelissä Liikkumaton ja hurskas, kun katson kiihkeästi Hieno suusi, jossa ihastunut hymy leijuu, Vaaleat hiuksesi loistavat kuin kultainen kypärä, Taivutetut silmäsi, joista putoaa suloinen makeus, Hoikka kaulasi nousee musliinitulvasta, Pitkien ripsien varjo poskellasi ja rinnoillasi Missä mustasukkaiset suudelmani putoavat parveissa, Kun imeen elämäsi näin jokaisen huokosen läpi, Ja kuin palava suitsutusastia, joka haihtuu, Kun tunnen ylevällä säteilevällä jännityksellä, Koko sydämeni pitkinä virroina savuttaa kauneuttasi kohti, Silti tämä täyttymätön turha halu kummittelee minua Ottaakseni mukanani elävän rakastajasi silmät, Laitan ne sydämeeni kuin jalokiviä säilytetään Löytääkseen ne milloin tahansa ja kaikkialla. Myös kun lähden, pitääkseni sielussani Vielä vähän sinusta loistat, suloinen liekki, Huulille, joita ojennat rakastajani huulille Pitkässä vedossa juon hullusti Aavikon jano, ahne, sammumaton, Ihan kuin olisin halunnut viedä sinut pois elämästäsi! ... Mutta turhaan... koska tuskin viimeisen kerran Lähetinkö sinulle ylimmän sydämeni sormiesi ulottuville, Löysin itseni yksin äänipäällysteeltä Kadulla, jossa ikkunasi vielä paistaa, Tunnen oloni öisen tuulen joukossa uloshengittäen Kaikki mitä otin sinulta päästäkseni pois... Ja kaikesta sen aarteesta surullinen sydämeni tyhjenee, Sillä hienovarainen rakkautesi, oi nainen, on sujuvampaa Se elävä vesi, jota ammenmme metsän lähteistä Ja että tunnemme kaikesta huolimatta vuotavan sormiemme läpi...
|